Veljeni Pekan soitto ei tullut yllätyksenä: isä on kuollut.

Se oli myös hänen oma tahtonsa, sillä voimien ehtyessä toivoa paluusta kotiin tuttujen päivärutiinien ja rakkaiden kirjojen pariin, hänen mielestään ainoaan ihmisarvoiseen elämään, ei enää ollut. Filosofiaan perehtyneenä hän varmasti tunsi Martin Heideggerin lauseen ”Kukaan ei voi ottaa toiselta hänen kuolemaansa”, minkä hän varmisti hangoittelemalla keuhkokuumeeseen tarkoitettua antibioottikuuria vastaan hyvällä menestyksellä.

Maailmaan syntynyt aukko myllertää meidän elävien ajatukset. Mieleen nousee lapsenomainen ajatus siitä, että niin kauan kuin edes jompi kumpi vanhemmista on elossa, me lapset olemme turvassa. Nyt isänkin kuoltua meidän ja kuoleman välissä ei ole enää ketään, vaan meidät on heitetty loppuiäksemme elämän etulinjaan kasvokkain kuoleman kanssa.

Pekan kertoman mukaan isä muisteli usein mietelmää:  ”Elämä oli jono päiviä - ja niitä oli paljon - enkä aina ymmärtänyt että tämä se oli se elämä”. Päiviä oli paljon, 92 vuoden päivät.

SIVULLE 87