Yöllä satanut lumi napsauttaa hetkeksi päivän näön marraskuiseen pimeään. Kolatessani iltapäivällä lunta katulampun sädekehän alla mietin pimeää keskiaikaa, kun kirkolla oli  yksinoikeus maailman selittämiseen.

Tunsivatko sen ajan ihmiset elävänsä henkisessä pimeydessä? Tuskin, muutamia tieteenharjoittajia ja filosojeja lukuun ottamatta. Enhän minäkään vaivaa päätäni sillä, heilunko lumikolan kanssa pannukakun vai pallon päällä, ja kiertääkö aurinko pannukakkua vai päin vastoin. Pääasia on, että lumi siirtyy kasoihin käytävän kummallekin puolelle, ja vielä riittävän kauaksi siltä varalta, että lunta tulee talven aikana paljon.

Välillä käyn sisällä, sopivasti uutisten aikana: tehtaiden sulkemisia, investointeja ulkomaille, valtion hallinnossa tuottavuusohjelman mukaisia supistuksia.

Huonotapaisten markkinavoimien ylivalta ei tuota yllätyksiä täällä pohjoisessa, kun muistaa akateemikko Ilmari Hustichin ennustuksen 1970-luvun lopulta. Sen mukaan Suomen asutus palautuu keskiaikaisiin lähtökohtiinsa, Etelä-Suomeen ja rannikoille, haluttiinpa tai ei. Ne työt ja elinkeinot, jotka sen sieltä nostivat, ovat nimittäin hävinneet tai menettäneet entisenkaltaisen työllistävän merkityksensä: kaskitalonpoika, pellonraivaaja, pientilallinen, metsätyömies, Lapin jälleenrakentaja, asutustilallinen, jokien patoaja.

SIVULLE 83