Viisi vuotta sitten katselin syksyisiä pihatöitä tehdessäni harakoita ensimmäistä kertaa sillä silmällä, että teistä aloitan, kunhan saan hankituksi kameravehkeet. Picalogia-ideani oli valmis ja ensimmäiset harakkakuvatkin otettu, kun olin sitten helmikuussa kuhanpyynnissä Pentti Linkolan luona Sääksmäellä. ”Jos haluat kuvata sitä, mikä on tavallista, arkipäiväistä ja vähäeleistä, miksi et kuvaa metsäkirvistä”, kuului Pentin kysymys. ”Sen elämässä ei näytä tapahtuvan mitään”.

Eipä niin, koiraan keväistä laululentoa lukuun ottamatta, mutta eiväthän ne täällä omakotitaloalueella pesi. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt kuvakin syntyi oikeastaan vahingossa. Enskan rautatikkaille hetkeksi istahtaneen linnun tajusin metsäkirviseksi vasta jälkikäteen, kun kävin läpi tietokoneen näytöllä samoilla tikkailla vuorollaan poseeranneiden nuorten ja kesäpukuisten keltasirkkujen monenkirjavaa joukkoa.

Harakka, muut pihalinnut tai metsäkirvinen, saman tekevää sen peruskysymyksen rinnalla, kuinka pienistä aineksista voi syntyä suuria ja merkityksellisiä elämyksiä. Sitä sopii harjoitella oman vanhuuden varalle ja vaihtoehdoksi globaaliksi ryöstäytyneelle elämysmetsästykselle.

SIVULLE 81