Havahduin siihen, että suuri auto peruutti pihaan. Roskapöntön kolahdus paljasti sen Roskaton Oy:n jäteautoksi. Jätteet kipattiin kuormaan ja pönttö palautettiin paikalleen. Sitten oli hiljaista.

• Onko kaikki kunnossa, kysyi kuljettaja, jonka arvasin tuijottavan teltasta ulos sojottavia paljaita jalkojani.
• Kunnossa, vastasin ja heilautin toista jalkaani.
• Palataan.

Varpunen ihasteli sepeliautiomaahan pulpahtanutta lähdettä ja hyppäsi veteen siipiään vimmatusti räpyttäen. Maahan upottamani vedellä täytetty uunipelti täyttyi hetkessä riehakkaista kylpijöistä. Melko turjakkeita, mutta pellillinen pulleita, kylvynraikkaita varpusia olisi saanut veden herahtamaan kiinalaisen kokin kielelle. Oudolle mielleyhtymälleni oli selityksensä. Pekka-veljeni oli juuri raportoinut kokemuksiaan kansainvälisestä kanalintukongressista Pekingistä, puhe tuli myös sikäläisistä kaupunkilinnuista. Varpuset olivat melkeinpä harvinaisuuksia, sillä kaikki syödään, mitkä kiinni saadaan.

Maauimalassa kävi myös muita kylpijöitä: leppälintuja, kirjosieppoja, västäräkkejä, talitiaisia, sinitiaisia, järripeippoja, urpiaisia, vihervarpusia ja pajulintuja. Mutta mitkään niistä eivät hyppää sekaan yhtä siekailematta kuin varpuset. Siitä on nyt neljä vuotta. Varpusten puuttuminen ei ole enää uutinen, ei Suomessa eikä muuallakaan Euroopassa. Syytä ei tiedetä.

SIVULLE 79