Harakoille tuomani hirvenkeuhkot olivat hävinneet yöllä piharakennuksen portaiden vierestä. Lumella näkyivät suuren koiran jäljet. Seuraavalla kerralla pyynnin taas onnistuttua olin viisaampi. Ensiksi ajattelin nakata keuhkot kaivon harjalle, niin kuin eväillä täytetyt satulalaukut hevosen selkään, mutta juuri silloin muistin Yrjö Jylhän ”verta valunut on kaivoon, josta yksikään ei enää vettä nosta”. Siihen pysähtyi hyvässä vauhdissa ollut heittoliike. Kun en muutakaan keksinyt, kiikutin keuhkot katolle ja asettelin ne räystäältä savupiipulle vieville tikkaille. Tänne ei koira ainakaan pääse, ajattelin tyytyväisenä.

”Varis ja yksitoista harakkaa”, kertoi naapuri ruokavieraistani. ”Ai hirvenkeuhkot. Minä jo ihmettelin, mikä niitä katolla kiinnostaa. Ei kai vain isäntä itse ole sinne sortunut ja peittynyt lumeen ”.

Varhainen lumen tulo yllätti autoilijat ja jänikset. Kun jänis sai lopulta talvipuvun päälleen, lumet hävisivät. Siellä se nyt loistaa niin kuin lyhty mustalla, pimeällä pihalla.

SIVULLE 71