- Terve, Metsä!
- No terve, terve, sinuakin vielä näkee, käy peremmälle.
- Terve, Vuori!
- Terve, heti tunsin, olet aivan entisesi. Nousehan ylemmäksi.

Killi ja Kiiski, iloiset geenit, nuuskivat rouskunkirpeää aamunkoittoa märillä kuonoillaan. Kipusin Kometon korkeimpaan lakeen ja istuuduin jäkäläiselle kivelle. Kun hengitys tasaantui, aloin soitella pyypilliä: tii-tii-tii-ti-ti.

”Ai kun ihanaa, aivan kuin Pan soittaisi”, sipisivät pyytytöt mustikkaa rintamuksillaan. ”Höh”, pojat sanoivat, ”näissä synkissä kuusikoissa muka. Me sille näytetään”.

Toisin kävi kavalassa maailmassa.

Palatessani vaaroilta pysähdyin Pyyojalle, joka virtaa mustana kuusten ja lehtensä varistaneiden leppien alta. Hörppäsin kourallisen vettä, toisen ja kolmannen. Neljättä pidin kourassa aikomattakaan juoda. Vesi oli kylmää ja kirkasta ja syvensi kämmenen uurteet kuin suurennuslasi. Vaikka kuinka puristin sormia yhteen, pisarat lirisivät saappaalle niin kuin vuodet Jarrun ja Viagran välistä.

Kaksi ja puoli kuukautta niin on joulu. Sitä ei vielä tiedä, keitä istuu joulupöydässä, mutta ruokalista on jo valmis. Peruna-, sienisalaatti- ja pihlajanmarjahyytelökulhojen keskellä höyryävät uunissa paistetut pyyt, joiden paistinliemeen olen lorauttanut ajatuksissani tilkan Pyyojan vettä. Mitään parempaa ei Metsä voi aikamiespojalleen antaa tarjottavaksi joulupöydässä.

(Kirjoitettu Aleksis Kiven päivänä)

SIVULLE 70