Aamupäivä on varattu mies- ja oravavoimailulle. Laitan kädet yhteen selän taakse ja nostan niitä ylös. Puristan sormet nyrkkiin ja venytän rannetta alaspäin toisella kädellä. Venytän molemmat käsivarret. Istun ryhdikkäästi ja taivutan korvaa kohti olkapäätä ja tunnen venytyksen vastakkaisella puolella. Kymmenen kyykkyhyppyä ja päälle rävähtämätön vaaka. Olen valmis kiipeämään tikkaita katolle ja keplottelemaan alas vintille vuosi vuodelta ahtaammaksi käyvästä kattoluukusta.

Rimpuilen vielä kattoluukussa, kun naapuri astelee pihaan.

- Terve, täälläkin sitä kiikutaan katolla.
- No terve. Miten niin täälläkin?
- Eikö se ole teillä rymynnyt?
- Niin kuka?
- Bussi, presidentti.
- Nyt en tajua.
- Meillä se on könynnyt katolla joka yö ja paukutellut kattopeltejä niin ettei ole saanut kunnolla nukutuksi.
- Ehkä se nyt rauhoittuu, kun tuuli kääntyy koilliseen ja alkaa tyyntyä.
- Niinpä, loppuisi tämä kevään tulo lokakuussa. Pääsisi siian ja muikun pyyntiin niin kuin normaalisti tähän aikaan.

Oravilla on tapana vilistää pitkin kaapelia, joka tuo sähkön katuvarren tolpasta talon seinään vintin päätyikkunan viereen. Kaksi oravaa osallistuu harjoituksiin. Lajina se on sukua tukkilaiskisojen puomilla juoksulle. Kolmimetrinen sestoin tai uittokeksi auttavat puomilla taiteilevaa tukkilaista säilyttämään tasapainonsa, orava käyttää häntäänsä. Liukastuessaan tai puomin pyörähtäessä tukkilainen suistuu veteen, mutta paha virheliike niin oravariepu mötkähtää maahan neljän metrin korkeudesta.

Oravan laukatessa kaapeli alkaa notkahdella rytmikkäästi kuin riippusilta vaeltajan askelten alla. Kaapelin liikkeen ennakointi on vaikeaa ja välillä oravan täytyy topata ja hakea tasapainoa hännällään puolelta toiselle viuhtoen. Opettelemista riittää, sillä eivät puiden oksat sillä tavalla kummasti notkahtele, vaikka pinkoisi kuinka täysillä.

SIVULLE 58