Ennen kuin Ritan jälkeensä jättämä matalapaine toi Lappiin uusia sateita, väliin mahtui pari kaunista syyspäivää sopivasti juuri viikonloppuna. Siispä kipusin sunnuntaiaamuna piharakennuksen vintille, jonka päätyikkunasta on hyvä kuvailla järripeippojen ja tiaisten pyrähtelyä läheisen männyn alaoksilla ja punaiseksi muuttuneessa pihlajassa.

Mutta vintti on huono paikka, kohta huonoin koko tontilla, tehdä yhtään mitään, kun
Niemelänkankaan koulun päältä alkoi kuulua metsähanhien rotkotus. Ehtivät varmasti mennä, ajattelin, mutta nappasin silti kameran matkaan ja lähdin konttaamaan eristeenä olevat sahanpurut pöllyten vintin vastapäiseen päätyyn, josta on tikkaat alas liiteriin ja ovi pihalle. Viimeinen kolmesta kattotuolista täytyi alittaa ryömimällä, sillä sen alle vintin etuosaan on kertynyt pino vihreiden vanhoja ulkomainoksia. Hetken olin nenät vastakkain Heidi Hautalan kanssa. Hanhien äänet kuuluivat jo aivan päältä.

Seisoin sekunnin pari auringon sokaisemana liiterin portailla ennen kuin keksin männynlatvojen taakse painuvan hanhien auran. Ne olivat paljon korkeammalla kuin olin kuvitellut, niin korkealla, että näkivät varmasti jo seuraavaan etappiinsa Hailuodossa, Liminganlahdella tai Siikajoen Tauvossa.

SIVULLE 57