Kun jäätelöt oli syöty, lähdimme harakan hautajaisiin. Menimme kolmestaan nokkosia varoen piharakennuksen taakse. Nostin pieneksi kutistuneen harakan jäännökset paperipussiin ja kysyin, mikä olisi sopiva hautapaikka harakalle.

- Kiven alle niin kuin inkkarit, Mitja ehdotti.

Menimme kivikasalle olohuoneen ikkunan edessä. Raatokuoriaiset rapisivat pussissa työntäessäni sen päällimmäisen kiven alla olevaan onkaloon. Kyllä ne sieltä pääsevät, ajattelin loksauttaessani kiven takaisin paikalleen.

- Pitäisikö siihen panna keppi merkiksi, Mitja kysyi.
- Varminta tehdä risti niin kaikki tietävät, että siinä on hauta, sanoin.
- Laitetaan siihen sulka, että kaikki tietävät, että se on harakan hauta.

Verna keräsi kukkia, valkoisia ja sinisiä, kun mustia ei ole, paitsi tulppaaneja, mutta niitä ei kasva täällä.

- Isoisä, mihin harakka kuoli, Mitja kysyi, kun hauta oli valmis.
- Kai vanhuuteen, vastasin.

Se oli vitivalkoinen vale, toiset harakat sen tappoivat. Harakan vasemman jalan varpaat olivat kummasti turvonneet, jalka oli kuin sorsan räpylä, paitsi paksumpi, ja se liikkui huonosti. Se oppi livahtamaan pakoon ahdistelijoitaan piharakennuksen alle, sekään ei näköjään auttanut.

Mutta olisiko ollut totta tämäkään: "isoisän harakat Rovaniemellä on aivan hirveitä ja tappavat toisiaan ja me aina kesällä ne haudataan". Ensikesänä, kun viemme kukkia harakan haudalle, kerron, miksi siinä niin kävi. Yksi iso asia kerrallaan.

SIVULLE 55