Loppiaisena kuuntelin seniiliradiosta (Yleisradion mainio ykköskanava) arkkipiispa Jukka Paarman saarnan Aasian järistyksen uhrien muistojumalanpalveluksessa. Hän puhui lähimmäisen auttamisesta, aina tärkeästä asiasta, ja nyt siihen oli tietysti aivan erityinen syynsä. Sama se minulle, vetelälle, kulttuurisyistä kirkollisveronsa maksavalle, mutta totiselle kristitylle saarna oli unettava kuin kesäisen paarman surina.

Kadotuksen ja parannuksen teon vaatimuksen tiedän hävinneen kirkollisesta kielenkäytöstä jo aikoja sitten, ne olivat kai käännösvirheitä tai muita, ihmisiä turhaan syyllistäviä kömmähdyksiä. Eikä niistä sovi muutenkaan tällaisessa tilaisuudessa muistuttaa. Mutta enää ei ole myöskään taivasta eikä iankaikkisen elämän toivoa. Tuotevastuulaki koskee ilmeisesti myös kirkkoa: uskonto ei saa luvata sellaista, mitä ei pystytä osoittamaan todeksi.

"Uskonnon kumoaminen kansan illusorisena onnena on kansan todellisen onnen edellytys", kirjoitti Karl Marx. Näin on tapahtunut, ainakin periaatteessa. Uskonto kumoutuu, kun Jumala kuolee, ja onni on saavutettava tässä elämässä, sillä muuta elämää ei ole. Myös aktiivisesti unohdettu kadotus on siirtynyt maan päälle, missä se nielaisee epäonnistujat ahdistukseen, mitättömyyteen ja katkeruuteen.

Viekää hiiteen vilvoittavat vetenne ja harpun soitto, nyt on saatava kaikki minkä voi rahalla saada. Jumalan kuolema tuli pahaan paikkaan. Me kuusi miljardia revimme sen rahan jostain, luonnosta tai toisista ihmisistä, nykyisistä ja tulevista, hampaat irvessä tai kadotuksen pelon sekaisella raivolla. Piru on irti.

SIVULLE 49