Missäpä harakka, jos ei hirven tappaisissa.

Oma osuuteni, puolet aikuisesta, kaatui viime lauantaina, ja tämän perjantain pidän paloittelulomaa. Perustan lihanleikkaamon keittiöön levittämällä halkaistun jätesäkin pöytäliinan suojaksi. Aloitan pöydälle vaivoin mahtuvasta takalavasta. Veitsi leikkaa, kalvot ja jänteet rapsahtelevat, paistit vyörähtävät irti luista. Välillä oikaisen selkäni kädet veressä ja yritän miettiä, en herkullisia paisteja, käristystä ja patoja, vaan sitä, milloin oli viimeksi nälkä, nälkä niin että heikotti, milloin jano, tai niin kylmästä turta, että laskin housuihini miten sattui. Ei muista, siitä on kauan.

Kännykkä pomppii olohuoneen pöydällä, siellä on Anne Brax Ympäristöministeriöstä.

- Kyllä, sitähän olen viime vuodet tutkinut.
- Sopii, siis Säätytalo yhdeksäs marraskuuta.
- Kalvot vai dataprojektori?
- Selvä, laita sähköpostilla tarkemmat ohjeet. Näemme.

Puhuessani katson ulos ikkunasta. Vuosi sitten sisäsuihkun viemäriliittymän kaivanto oli vielä auki. Nyt menneen ajan vuosikymmenet, -sadat ja -tuhannet pötköttävät omilla paikoillaan historian pimeässä peittonaan kuuraiset apilat. Yksi Pop-Catin nostamista suurista kivistä ei mahtunut kuitenkaan kuoppaan, joten jätin sen silleen. Pystyvätköhän tulevien aikojen arkeologit selittämään, mistä ja miksi se on siihen tullut, vai mikä heitä kiinnostaa? Täällä elettiin, niin kuin muuallakin, aivan tavallista vaatimatonta elämää. Erätiellä törröttivät pitkään uljaina pystyssä savupiippu, suihkukaappi ja kameran jalusta.

SIVULLE 46