Auto on vielä yötä roikan nokassa, mutta kun maaliskuu ehtii puoleen väliin, harakoiden kokoontumisajot alkavat aamupakkasista huolimatta. Rähisevä ja räkättävä parvi kieppuu puiden latvuksissa ja nousee välillä korkealle Erätien sokaisevan siniselle taivaalle.

Kun yhtäkkiä havahdun ja kysyn itseltäni "mitä juuri äsken mietin", joudun antamaan vastauksia, joista olisi ehkä viisaampi vaieta. Mietin nimittäin sitä, mitä kirjoittaisin, jos olisin rovaniemeläinen järjestyspoliisi ja minun pitäisi antaa raportti Erätien harakoista, ei siis harakoiden vaan ihmisten yhteiskunnan säännöillä arvioituna. Uuden järjestyslain sisältöä en tarkalleen tunne, joten totean helpommaksi tehdä raporttini juutalaisena rabbina kymmenen käskyn pohjalta.

Ketään ei ole tapettu, ei edes pahoinpidelty. Välillä kuuluu vinkaisu, kun joku vetää toista pyrstöstä, mutta silloinkin on kysymys makupalasta, johon kenellekään ei ole vielä vakiintunut omistusoikeutta. Isää ja äitiä kunnioitetaan ja totellaan ehdottomasti. Toisten pesärisuja tai muuta omaa en ole nähnyt vohkittavan, aviorikoksista en ole aivan varma. Ainoat mistä tulee pitkä miinus on sapatin rikkominen ja se, että niillä ei näytä olevan minkäänlaista jumalaa.

Puolipöhköiltä kuulostavien ajatusteni takana on varmastikin ollut eri tahoilla käytävä keskustelu moraalin alkuperästä. Antiikista alkaen tiukat raja-aidat jumalten, ihmisten ja eläinten valtakuntien välillä mataloituvat. Jeesuksen antama ohje " tehkää toisille se, minkä toivotte itsellenne tehtävän" esiintyy lähes sanatarkasti samassa muodossa kaikissa suurissa uskonnoissa, kuten emeritus-arkkipiispa John Vikström uusimmassa kirjassaan toteaa. Mainion eläintieteilijämme Jussi Viitalan mukaan tämän niin sanotun kultaisen säännön tuntevat myös simpanssit.

Siinä se nyt on, alkukappaleet Suomen Luonnon huhtikuun numeron kolumniin "Mihin geenit meitä patistavat".

Vikström, J. 2003. Ihmisyys ja usko. - Karisto, Hämeenlinna. 254 s.
Viitala, Jussi 2003. Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. - Atena. 303 s.

SIVULLE 39