"Ei olisi pitänyt lähteä", sanoi naapuri, kun tapasimme lumitöissä kadun varressa. Kolattavana oli viikon rästit, vesijohto jäässä suihkutyömaan takia, vessakaan ei toiminut. Ei siitä suihkukaappia tullut, tuli kuivakäymälä pihan perälle. Ei sentään. Soitto kaupungin vesilaitokselle, niin iskuryhmä oli paikalla, ja vesijohto avattiin höyrykompressorilla viidessä minuutissa.

Finlandia-talon Vuoden luontokuva-illassa olin harakoineni jäähyväisvierailuaan tekevän Hannu Hautalan lämmittelybändinä. Yleisöä alun toista tuhatta. Paikalla olleen kolmen lapseni todistuksen mukaan esitykseni oli hyvä, Petran mielestä suorastaan hirmu hieno. On minulla fiksuja ja arvostelukykyisiä lapsia, ja kohteliaita. Yöpaikka Olympia-hotellissa vaihtui loppuviikoksi Linkolan verkkosaunaan Sääksmäellä. Ensimmäisenä päivänä tiskasin ja tein rusakkopaistin ja -keiton isännän ollessa puhumassa kulttuurista Rikosseuraamusviraston koulutuspäivillä, kaksi päivää jäällä tuuran varressa, sitten myyntikierrokselle auto kuhaa pursuen, ja paluu neljäntenä halki lumisen Suomen.

Siinä oli hyvää aikaa miettiä, mikä tekee Linkolasta niin monumentaalisen hahmon suomalaisessa luonnon- ja ympäristönsuojelussa? Syitä on monia, mutta tärkein koskee tapaa, jolla diskontataan. Normaalistihan tulevaisuudessa oleville hyödyille lasketaan nykyarvo, joka sitten realisoidaan ja kulutetaan. Linkola sen sijaan diskonttaa luonnon köyhtymisen, kulttuurin rapautumisen ja väistämättömän inhimillisen hädän, jotka ovat seuraus ahneudeksi riistäytyneestä hyötyjen tavoittelusta. Kukaan ei voi varmuudella sanoa, että väärin diskontattu. Se on kammottava taakka, jota Linkola kantaa muidenkin puolesta. Sen hän kuitenkin kestää rankalla ironiallaan: "Ennen elin tasapainossa luonnon kanssa, nyt yritän elää tasapainossa sokeritaudin kanssa".

SIVULLE 38