Syksyisissä metsissä olen usein pysähtynyt tutkimaan lintujen hajottamia tatteja ja haperoita. Pystyssä törröttävässä jalassa näkyvistä nokan jäljistä päätellen sienten kimpussa ovat olleet tiaiset, rastaat, joskus kuukkelikin. Sienet sinänsä eivät lintuja kiinnosta, vaan niiden sisällä möyrivät pulleat sienisääsken tai pikkuvaaksiaisen toukat.

Niittäessäni pihaheinikkoa talvikuntoon, juhannusruusujen ja pihlajan taimien alta paljastui kymmenlakkinen kärpässienien yhdyskunta. Siinä ne olivat nyt kuin tarjottimella pienellä kumpareella likakaivon sementtireunuksen vieressä. Paikalle osuneet hömö- ja talitiaiset ymmärsivät heti mistä oli kysymys. Sienten löytymistä helpotti sekin, että puuhiani pihalla seurataan silmä kovana, ja jäljet käydään verekseltään nuuskimassa. Tiaiset, harakat ja varpuset ovat oppineet, että syksyllä minusta varisee kaikenlaista hyvää syötävää. Kummallisempaa onkin, että toukat eivät ole moksiskaan kärpässienen sienimyrkyistä, vaikka sieni on saanut nimensä ehkä siitä, että sitä on käytetty maitoon silputtuna kärpästen hävittämiseen. Pohjolan shamaanien oli oltava annostelussaan tarkempia, sillä muuten he eivät ehkä olisi koskaan palanneet matkoiltaan tuonpuoleiseen.

SIVULLE 33