Yhtä äkkiä unen läpi helähtää kirkonkello. Pomppaan pystyyn, mitä pirua, taas helähti. Päivä on oikea, lauantai, samoin suunta, Viirinkankaan hautausmaan kappeli, mutta kello tulee vasta kuusi. Tähän aikaan ei haudata ketään, vaikka olisi ollut eläissään kuinka aamuvirkku.

Käpytikka, tietysti. Kaukaa kuuluvan pienen kirkonkellon helähdystä muistuttava ääni syntyy, kun tikkakoiras rummuttaa katulyhdyn onttoa teräsvartta. Sekunnin kestävän iskusarjan aikana nokka osuu metalliin kolmekymmentä kertaa, joten yksittäisiä nokan iskuja korva ei ehdi erottaa. Instrumenttia vaihtamalla syntyy toisenlaisia ääniä. Kelottuneesta männyn oksasta lähtevät pärähdykset ovat surkeita tuhnuja katulyhdyn teräsvarteen tai alumiinikupuun verrattuina. Ja lyhtypylvään päässä oleva peltisuojus antaa sekin aivan omanlaisensa äänen, joka tuo mieleen poikavuosilta polkupyörän etuhaarukkaan pyykkipojalla kiinnitetyn tuohen palan räpätyksen pyörän pinnoissa.

Talitiaiskoiras laulaa eri tavoilla reviirinsä eri osissa, jotta lähistön koiraspuoliset lajikumppanit luulisivat alueen olevan jo täysin miehitetty. Onkohan tikan instrumentin vaihdossa samalla tavalla huijauksen makua? Tosin vielä viime keväänä ajattelin kuunnellessani lyhtypylvästikkojen rummutusta, että tyhjät tynnyrit kumisevat eniten, sillä tikkanaaraat tuskin jäävät pesimään suhteellisen vähäpuustoiselle Viirinkankaalle. Erehdyin. Kesäkuussa tikanpojat tiksuttivat kolossaan ainakin Eteläranta 83:n pihahaavassa. Tikkakoiras oli soitellut huhtikuussa hääkellojaan aivan omin nokkineen.

SIVULLE 28