|
Länsimaisen luonnonsuojelun juuret juontuvat amerikkalaisiin
1800-luvun transkendentalisteihin, sellaisiin kuin John Muir ja Henry
Thoreau. Heille alkuperäinen luonto oli "ikkuna taivaaseen, Luojaansa
heijasteleva peili". Nämä molemmat ovat jo sirpaleina, ja niistä muistetaan
vain kauhistuneet kirkaisut ja särkyvän lasin helinä. Maallistuneeseen
luontokäsitykseen on jäänyt kuitenkin jäljelle uteliaisuus, ihmetys,
kunnioitus, ehkä pelkokin tuntemattoman ja kontrolloimattoman edessä.
Ertsun varpuset eivät pelota ketään, mutta muuten ne edustavat hallitsematonta
luontoa pirullisen taitavasti.
Jouluksi laitoin niille kauralyhteen. Kaikki muut lyhteellä kävivät,
ainakin muodon vuoksi, käpytikkaa ja naapurin kissaa myöten, mutta varpusista
ei ainutkaan. Huhtikuussa odotin monet kerrat, että rankakasalla hyppivä
varpuskoiras napsauttaisi pyrstönsä pystyyn, pudottaisi siivet riipuksiin
ja soisi kuin metso ja muut miehet. Ei elettäkään. Kevät paljasti, että
tein turhaa työtä myös viime syksynä naulatessani räystäiden alle kaksi
nimenomaan varpusille suunniteltua pesäpönttöä. Ne laitetaan vaaka-asentoon,
koska silloin hautova naaras pystyy seuraamaan lentoaukosta maailman
menoa. Syyttäköön itseään, jos pihassa ei tapahdu mitään kiinnostavaa.
Sen jälkeen kun olin sahannut rankakasan polttopuiksi, varpuset perustivat
tukikohtansa auton alle. Parin pompun päässä etupihan sepeliautiomaassa
kukkii kevään ensimmäinen valkoinen unikko. Saisiko varpusen sen kanssa
samaan kuvaan? Varmaan.
SIVULLE 17
|
