Joka asialla on bottanensiksensa: suurempi, enemmän sinistä siivillä ja pyrstössä pronssin hohdetta, ja se on muualla.

Harakoiden kolme viikkoa sitten aloittama rakennusurakka alkaa olla sisustustöitä vaille valmis. Pesä on taas naapurissa, samassa puussa kuin vuosi sitten. Täällä ne käyvät vain kiireellä kurkkaamassa, onko kompostiin ilmestynyt pica-ruokaa. Pitäisikö kysyä naapurilta, saanko hypätä aidan yli harakoitteni perässä.

Mutta jos hyppään, kannattaa ponkaista pitemmälle, sillä naapurin pesä näkyy itse asiassa vain epämääräisenä tummana möykkynä tuuheassa männyn latvuksessa. Kaupungin näyttävin harakanpesä, jos sellaista etsii, on koivussa Virastotalon seinustalla Jorma Eton tiellä. Se on kaksikerroksinen ja taustaksi saisi Rovaniemen kirkon, minkä senkin huomaan miettineeni valmiiksi.

Eikä siinä kaikki. Minulle on näytetty valokuvaa Ruijasta Masin ja Kautokeinon väliltä. Samassa pienessä tunturikoivussa on neljä, ehkä viisikin harakanpesää, päällekkäin ja lomittain, eri vuosina rakennettuja ja asuttuja. Sekin ihme pitäisi nähdä. Samalla voisi selvittää, mihin harakat pesivät puuttomassa Vesisaaressa Jäämeren rannalla. Enkä joudu käyttämään vielä edes mielikuvitusta, kun näen itseni jo konttaamassa Himalajan rinteillä jahdatessani harakan kookkainta ja erityisen värikästä alalajia Pica pica bottanensista.

En hyppää, se on tie, jolla ei ole loppua. Miehen on elämässään etsittävä itselleen koti, ja pysyttävä siellä.

SIVULLE 16