"Harakka on kaunis, kun kerran näkee", sanoo sananparsi. Tekisi mieli väittää vastaan, että on se muulloinkin, mutta makuasia, olkoon. Jotain outoa harakassa on, se on pakko myöntää. Siihen eivät sovi mitkään lintuja tai muita eläimiä inhimillistävät adjektiivit. Se ei ole viisas ja harkitseva niin kuin harmaatakkinen, nukkavieru varis, ei kotoisa kuten talitintti, ei sinitintinpirteä. Se on pelkkää luontoa.

Harakan toiseuden on kansanperinnekin pannut merkille. Harakka on pirun ja lemmon lintu, jonka ilmestymisestä pihaan ei hyvä seuraa: riitoja, tappeluita, murhia, itsemurhia. Käsivarren poromiehet kertoivat, että harakka on suomalaisten lintu. Siitä ei pidetä, mutta ei oikein uskalleta hätistelläkään.

Jossain vingahtaa koiratarhan oven sarana, kuuluu miehen puhetta, ja sitten ropisee koirannappuloita muovikippoon. Sinne, pyrstö joka siiven iskulla notkahtaen.

SIVULLE 2